Kvelertak - Splid

Ai että, vihdoin uusi Kvelertak! Kyseessä on ainakin omalla kohdallani yksi kiinnostavimpia yhtyeitä, joita viimeisen 10 vuoden aikana on seurannut ja kuunnellut. Bändin debyyttilevy on yksi niitä hieman harvinaisempia äänityksiä, jotka saivat minut kahleisiinsa heti ensisekunneilla. Yhtye on kehittänyt soundiaan levy levyltä ja ottaa vaikutteita hyvin laajasti, joka vaikeuttaakin musiikkityylin määrittelyä. Se on tietty hyvä asia, koska liika genrenörtteily ja lokerointi on perseestä!

Splid on yhtyeen neljäs pitkäsoitto ja samalla esitellään levymuodossa uusi laulaja Ivar Nikolaisen. Itse näin bändin nykykokoonpanolla Tuskassa 2019 ja homma kuulosti sekä näytti erittäin hyvältä. Ivar ei kalpene alkuperäiselle laulajalle Erlend Hjelvikille tippaakaan ja sopiikin bändin keulille kuin nyrkki perseeseen. Kaikki tutut elementit löytyvät levyn kappaileista aina popahtavista melodioista black metal blast beateihin. Kappaleet ja kokonaisuudessaan levy kuulostaa parhaalta Kvelertakilta koskaan, sillä biisien rakenteet ja sävellystyö on onnistuneet lähestulkoon täydellisesti.

Yksi suurimmista syistä omaan fanitukseeni ylläolevan lisäksi on myös se, että yhtye on yhdistelmä monia eri tyylejä ja bändejä, joista pidän. Löytyy punkia, rokkia, poppia, black metallia, heavy metallia, thrashia, Thin Lizzy -kitaraharmonioita, 3 kitaristia niin kuin Iron Maidenilla ja tällä levyllä myös jopa hieman Queenmäinen kertosäe Bråtebrann kappaleessa. Tälle levylle/bändille iso peukku ja suositus! Päivää ennen synttäreitäni ollut keikka peruuntui Korona-viruksen takia, mutta toivotaan, että syksyllä pääsee taas fiilistelemään livenä.

Kvelertak on livenä erittäin energinen ja viihdyttävä bändi, muun muuassa basson pyörähtäminen hihnan varassa soittajan ympäri on vakio. 2017 keikalla Ghostin lämmittelijänä Helsingin jäähallissa muistan kun loppuvaiheessa keikkaa kitaristi Maciek Ofstad nappasi kitaran olaltaan ennen jonkin biisin viimeistä kertosäettä, heitti sen karkeasti 3-4 metrin korkeuteen, sukelsi hihnan ja kitaran välistä takasin soittoasentoon, juuri samaan aikaan kun soitto jatkui. Oli niin hieno temppu, että hymyilyttää vieläkin kun sitä miettii :)


Biisilista:

1. Rogaland 
2. Crack Of Doom
3. Necrosoft 
4. Discord 
5. Bråtebrann 
6. Ulgas Hegemoni 
7. Fanden Ta Dette Hull! 
8. Tevling 
9. Stevnemøte med Satan 
10. Delirium tremens 
11. Ved bredden av Nihil 

Oma suosikki: Ulgas Hegemoni


Avaa selaimessa

The Dictators - Bloodbrothers

Tällä kertaa näytille pääsee The Dictators yhtyeen kolmas pitkäsoittto, joka kantaa nimeä Bloodbrothers. 1973 perustettu bändi kuuluu niin kutsutun proto-punkin tärkeisiin nimiin ja tavallaan bändin hajoaminen tapahtuikin sopivasti artikkelin levyn julkaisun jälkeen, kun punkin ensimmäinen aalto puski jo kovaa päälle.

Rokkiahan tämänkin lätty on pohjimmiltaan, mutta tietynlaisia viitteitä tulevaan löytyy myös. The Minnestoa Strip ja varsinkin I Stand Tall kappaleissa on hieman sellaista äijähevi -vivahdetta, jolla toki löytyy syynsä. Bändin lead-kitaristi ja toinen perustajista on nimittäin Ross "The Boss" Friedman, joka myöhemmin 1980 perusti Joey DeMaion kanssa Manowarin. Levyltä ei oikeastaan heikkoja kohtia löydy ja kulkee eteenpäin jouhevasti niin kuin rokkilevyn kuuluukin. Kappaleissa kuitenkin nojaillaan hieman eri tyylilajeja vasten, joka todennäköisesti tuokin kuulijalle monipuolisuutta eikä levyn toista itseään.

Tällä kyseisellä levyllä vierailee toinenkin "The Boss", isommalle yleisölle ehkä tutumpi nuori Bruce Springsteen. Herra fanitti The Dictatorsia kovasti levyn teon aikaan ja oli studiossa mukana. Tämän seurauksena levyn aloittaakin Pomon laskenta: "One, two, three, four..".

Biisilista:

1. Faster and Louder
2. Baby, Let's Twist
3. No Tomorrow
4. The Minnesota Strip
5. Stay with Me
6. I Stand Tall
7. Borneo Jimmy
8. What It Is
9. Slow Death

Oma suosikki: Faster and Louder


Avaa selaimessa

Whitechapel - The Valley

Nyt päästään vihdoin "uusien" tekstien kimppuun, vaikka nuo edellisetkin on vasta kirjoitettu. Tämäkin vielä kuuluu tietynlaiseen ajan tasalle pääsemiseen, sillä halusin tähän alkuun vielä nostaa viimeisen vuoden aikana julkaistuja tai uudelleen julkaistuja levyjä esille. Ensimmäisenä näistä käsittelyyn otetaan Tennesseen Knoxvillestä ponnistava Whitechapel. Yhtyeen nimi viittaa kaupunginosaan itä-Lontoossa, jossa Viiltäjä Jack (Jack the Ripper) murhasi ihmisiä 1800-luvun lopulla. Yhtyeen seitsemäs levy kantaa nimeä The Valley ja kappaleissa esiintyvät tarinat perustuvat laulaja Phil Bozemanin vaikeaan nuoruuteen. Tämän vuoksi kannessakin on teksti 'Based on true events'. Myös vinyylin mukana tuli A1 kokoinen juliste, jossa kansi pääsee oikeuksiinsa näyttäen leffaposterilta tekijätietoja myöten. Deathcore bändit ovat jääneet itsellä hieman sivuun, vaikkakin isot nimet ovat tuttuja. Nopeaa, raskasta ja teknistä on siis luvassa.

Mutta kuinka heti aloitusbiisi yllättääkään! Toki alun kitaraintron aikana jo aavistikin, että kohta mennään varmaan tuhatta ja sataa (niin kuin mennäänkin), kappaleen c-osa tuli täysin puskista. Todella kaunista tunnelmointia ja puhdasta laulua, vieläpä erittäin hyvin tehtynä. Tuossa ehkä suurin syy, minkä takia tämä levy mielestäni ohittaakin oman genrensä "kilpailijat" mennen tullen. Toki mukana on myös sitä itseään, mutta kevyemmät elementit on tuotu hienosti mukaan. Toisena esimerkkinä levyn neljäs kappale Hickory Creek. Erityismaininta täytyy antaa nauhoituksissa lyömäsoitintaitojaan lainanneelle Navane Koperweisille. Aiemmin olen miehen soittoa kuullut Animals As Leadersin virtuoosimiehistössä myös livenä ja muistan veljeni katselleemme hymy suupielessä tuota esitystä. Vielä loppusuosituksena mainittakoon, että vaikka ei raskaammasta musiikista välittäisikään, niin kolmosraidan Brimstone  alun kuuntelemalla tietää miltä kuulostaa ihmisviemäri.

Biisilista:

1. When A Demon Defiles A Witch
2. Forgiveness Is Weakness
3. Brimstone
4. Hickory Creek
5. Black Bear
6. We Are One
7. The Other Side
8. Third Depth
9. Lovelace
10. Doom Wood
11. Sea of Trees (vain vinyyliversio)


Oma suosikki: When A Demon Defiles A Witch

Avaa selaimessa

JARSPIS - Ulkoa opelteltu asenne

Viimeinen kesken jääneistä levyteksteistä on JARSPIS yhtyeen viimeiseksi jäänyt albumi Ulkoa opeteltu asenne. Levy ilmeistyi vuonna 2015, joten se on näistä kolmesta vanhin. Levy jatkaa samalla linjalla aiemman tuotannon kanssa, mutta omasta mielestä tällä julkaisulla se oma soundi on vahvistunut. Tyyliltään yhtyeen musiikki hyvin vahvasti 90-luvun skeittipunkkiin nojaavaa, jonkinlaisina vertailukohtina voisi olla Lagwagon tai Millencolin. Jarspiksen erottavana tekijänä on säkeistöissä enemmänkin räpätyt sanoitukset, joten olisiko oikeanlainen genrenysväämisen lopputulos jokin 90's skaterappunk. Juu tai jaa, mutta toimii ainakin omalla kohdalla.

Levyltä ei pahemmin heikkoja kohtia löydy ja rullailee eteenpäin tasaisen vahvaa tahtia. Bändi loistaa soittoosuuksien lisäksi varsinkin kertosäkeiden laulumelodioissa ja -harmonioissa. Omaksi ihmetykseseni yhtye ei kuitenkaan breikannut sen isommin mitä olisin kyllä odottanut tämän levyn jälkeen varsinkin, kun punk oli (ja on) niin kovassa suosiossa levyn ilmestymisen aikoihin. Kuten alussa mainitsinkin kyseinen nauhoite jäi yhtyeen viimeiseksi laulaja-basisti-nokkamies Jarno "Jarspis" Saarisen menehdyttyä äkillisesti keväällä 2019. Niinhän se vanha sanonta näyttää pitävän paikkansa, hyvät lähtee ekana. Kevyet mullat Jarnolle.

Biisilista:

1. 1Yhden käden sormilla
2. 2Kuolemme, kuulemma
3. Muutamalla
4. Viimeinen viesti
5. Pillipiipari
6. Siedämme valheen
7. Järjestelmän reuna
8. Jalat edellä pään
9. Meil on valta
10. Minä ja johtaja
11. Ulkoa opeteltu asenne

Oma suosikki: Jalat edellä pään (vain hiuksen hienolla erolla Minä ja Johtajaan)

Avaa selaimessa

Bombus - Repeat Until Death

Toinen neljä vuotta sitten kesken jääneistä levyistä on Bombus nimisen yhtyeen kolmas pitkäsoitto Repeat Until Death. Tämänkin yhtyeen juuret johtavat (yllätys yllätys) Ruotsiin ja tarkemmin Göteborgiin. Levy on ladattu reilulla puolella tunnilla laaduksta heavy metal- / hard rock -osaston musiikkia, hyvin tehtyä sellaista. Osassa kappaleita on samanlaista fiilistä kuin monissa ruotsalaisten bändien kappaleissa, jotka soivat Radio Rockilla. Isoimpana erona vaan, että tätä fiilistelee oikein mielellään. Ei ylituotettua/liian siloteltua soundimaailmaa vaan luonnollisemman kuuloistaa kamaa.

Mukaan mahtuu sekä perus hard rock tyylin paahtoa, että hieman enemmän maalailevampaa sävellystä. Väistämättä itselle puskee läpi selkeät Mastodon vaikutteet, joka ei ole huono asia. Bändi kuulostaa kuitenkin omanlaiseltaan. Voi myös olla, että bändin toinen kitaristi-laulaja Feffe Berglund kuulostaa hyvin samalta, kuin Mastodonin basisti-laulaja Troy Sanders. Levy ei ehkä ihan niin hyvä ole, että nimen mukaisesti soittaisin jatkuvalla toistolla kuolemaan asti, mutta kyllähän tämä on kiva aina silloin tällöin pyöräyttää alusta loppuun. Oman neljän vuoden kirjoitushiljaisuuden aikana bändiltä on ilmestynyt jo neljäs pitkäsoitto, joten se täytyy katsastaa heti kun kerkeää. Sama tilanne on muuten tuon Abbathin soolotuotannon kanssa!

Biisilista:

1. Eyes On The Price
2. Rust
3. Deadweight
4. Horde Of Flies
5. I Call You Over (Hairy Teeth, Pt. II)
6. Repeat Until Death
7. Shake Them For What They’re Worth
8. You The Man
9. Get Your Cuts

Oma suosikki: I Call You Over (Hairy Teeth, Pt. II)

Avaa selaimessa

Abbath - Abbath

Yritetääs jatkaa tämänkin blogin/päiväkirjan kirjoittamista. Kolmen levyn tekstit jäi kesken 4 vuotta sitten, kun opinnäyte työn kirjoittaminen vei aikaa ja suurimman osan tekstin luomis kapasiteetista. Eteenpäin!

Ensimmäisenä näistä "vanhoista" levyistä vuoroon pääsee legendaarisen rapukävelyn kehittäjän ja Immortalista tutun Abbathin soolodebyytti. Levyn kanneksi on päässyt herran corpsemaskilla varustettu pärstä, joka genrestä ja sen historiasta tietävälle kertoo jo ilman tekstejäkin mitä on luvassa. Levy lähtee liikkeelle marssiäänillä, jotka tahdittavat To War kappaleen vauhtiin. Kun alkumarssi on saatu tapulteltua, lähdetäänkin tutulla blastbeatilla liikenteeseen. Immortalin ystäville levy maistuu varmasti, koska sitä kuunnellessa huomaa helposti, kenen kynästä edellä mainitun bändin tuotantoa on syntynyt.

Pyörää ei keksitä uudelleen, mutta levy tarjoilee hyvin rakennettuja kappaleita. Ashes of the Damned kappaleesta tuli itselle mieleen hieman Immortalin One by One, joka tietysti on hyvä asia, sillä se on yksi omia kyseisen genren lempikappaleita. Vaikka levy itsessään tarjoilee hyvää bläkkistä, on yksi helmiä ainakin Spotify-versiolta löytyvä Judas Priest coveri Riding on the Wind. Abbath on rock 'n roll miehiä ja itseäni kiinnostaisi kuulla täysipitkä rokkilevy, sillä herran Bömbers Motörhead coverbändi kuulostaa erittäin hyvältä. Abbathin soolotuotanto sekä Immortalin aikaset albumit toimivat parhaiten kävellessä keskitalvella niin, että vastatuuleen tupruttava sankka lumisade haittaa näkemistä, on kylmä ja pitää selvitä määränpäähän. Loppukaneettina mietelause:

'I don't always wash myself, but when I do, I take Abbath'.

Biisilista:

1. To War
2. Winter Bane
3. Ashes of the Damned
4. Ocean of Wounds
5. Count the Dead
6. Fenrir Hunts
7. Root of the Mountain
8. Eternal
9. Riding on the Wind (bonus track)
10. Nebular Ravens Winter (bonus track)

Oma suosikki: Ashes of the Damned


Avaa selaimessa